Vahervan ryhmän raportti puhuttaa

Vapaan sivistystyön arvioinnissa on alkanut tapahtua. Koulutuksen arviointineuvoston julkaisu Vapaan sivistystyön oppilaitosrakenne ja palvelukyky ilmestyi maaliskuun lopulla. Emeritusprofessori Tapio Vahervan johdolla tehty raportti on ensimmäinen arvioiva kokonaiskatsaus vuoden 1998 lain piiriin kuuluvasta toiminnasta.

Vahervan ryhmä on arvioinut, millainen rooli eri oppilaitosmuodoilla on vapaan sivistystyön verkostossa ja miten verkosto vastaa tämän päivän tarpeisiin. Se on pohtinut oppilaitosten palvelukykyä ja toimintaedellytyksiä. Se on etsinyt vastauksia kysymykseen, miten vapaa sivistystyö toteuttaa koulutuspolitiikan tavoitteita.

Arviointiryhmä on perustanut työnsä olemassa oleviin aineistoihin. Kuten tiedetään, tutkimustietoa vapaan sivistystyön kehityksestä on vähän ja tilastotiedotkin ovat puutteellisia. Lähinnä siitä ja toimeksiannon laajuudesta johtunee, ettei ryhmä ole voinut antaa kaikkiin keskeisiinkään tehtäviinsä ”yhtäläisen syvälle pureutuvia vastauksia”. Epätasaisenakin raportti on kuitenkin mielenkiintoinen ja tärkeä.

Arviointiryhmällä ei näytä olevan kovin korkeaa käsitystä vapaan sivistystyön kyvystä vastata 2000-luvun haasteisiin. Ryhmän mukaan oppilaitosten tulisi lisätä keskinäistä yhteistyötään ja selkeyttää työnjakoaan. Vasta tämän jälkeen vapaasta sivistystyöstä voisi tulla vahva kokonaisuus aikuiskoulutuksen kentälle. Vähintäänkin rivien välissä ryhmä ilmaisee huolestumisensa nykyisestä tilanteesta ja liputtaa yhtenäisemmän aikuiskoulutusjärjestelmän puolesta.

Yhtäältä ryhmä kuvaa niitä vaikeuksia, joita pienten oppilaitosten toiminnassa ja kehittämistyössä on. Tämä koskee varsinkin kansalaisopistoja. Johtopäätös kaiketi on, että opistofuusioita tarvitaan. Toisaalta ryhmä listaa oppilaitosten yhdistämisten kielteisiä vaikutuksia, ennen muuta alueellista eriarvoistumista. Tällä painotuksella se rohkaisee etsimään ratkaisuja myös yli oppilaitosmuotojen rajojen ulottuvista järjestelyistä.

Raporttia lukiessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että arviointiryhmä näkee nimenomaan kansanopistojen palvelukyvyn kehityksen erityisen huolestuttavana. Vapaan sivistystyön osuus opistojen opetuksessa on jatkuvasti laskenut. Valtionosuuden pienentyminen on pakottanut opistot suuntautumaan tutkintotavoitteiseen koulutukseen, tinkimään perinteisestä tehtäväkäsityksestä.

Tässä työryhmä tulee aika lähelle Pentti Yrjölää ja Jukka Määttää, jotka jo 2001 tehdyssä kansanopistojen arvioinnissa tohtivat päätellä, että monilta kansanopistoilta on päätehtävä, vapaa sivistystyö, kadoksissa. Sama huoli tuli esille Valtiontalouden tarkastusviraston raportissa 2004. On hyvä, että asiasta jaksetaan puhua.

Vahervan ryhmän raportti on saanut osan vapaan sivistystyön kentästä puolustuskannalle. Se on vahinko, sillä eturivin riippumattomien asiantuntijoiden arviointityö palvelee oppilaitoksia. Toinen asia on, että arviointityön kuvauksiin, analyyseihin ja tuloksiin on syytä suhtautua arvioivasti. Keskustelu raportista palvelee Vahervan ryhmää, kun se työnsä toisessa vaiheessa selvittää vapaan sivistystyön yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Pekka Sallila