Pekka Sallila

Suuntaviivat ja sivistystehtävät

Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma (KESU) vuosille 2007–2012 lupaa jatkoa vapaan sivistystyön suuntaviivaohjaukselle.

Ohjauksella aiotaan jatkossakin vahvistaa tiettyihin tehtävä- ja kohderyhmätavoitteisiin tähtäävän toiminnan osuutta oppilaitosten opetustarjonnassa. Suuntaviivat koskevat maahanmuuttajia ja senioreja, syrjäytymisen estämistä ja aktiivista kansalaisuutta.

KESUssa korostetaan, että vuosien 2005–2007 kokemusten pohjalta uudistettava suuntaviivaohjaus ei enää vuonna 2009 koske kansalaisopistoja. Ne päättävät painopisteensä paikallisesti. Linjaus perustuu Kuntaliiton kantaan ja sisältyy jo pääministeri Matti Vanhasen toisen hallituksen ohjelmaan.

Kuntaliiton torjuvaa kantaa suuntaviivaohjaukseen on helppo ymmärtää tiettyyn rajaan asti. Kansalaisopistojen toiminnan tulee lähteä paikallisista sivistystarpeista. Ne vaihtelevat paljon kunnittain, ja ne tunnetaan parhaiten kunnissa. Helsingin byrokraattien ja järjestöjohtajien muotoilemat ohjaustekstit eivät aina tuo lisäarvoa opistojen työn suunnitteluun.

Vapaalle sivistystyölle suuntaviivaohjaus on kuitenkin ollut tervetullut uudistus. Sen tuomat kokemukset ovat myönteisiä, myös kansalaisopistoissa. Kokeilun turvin oppilaitokset ovat voineet ottaa ohjelmaansa yhteiskunnallisesti tärkeitä koulutuksia, joita olisi ollut mahdoton toteuttaa ilman lisärahoitusta. Erityisesti on panostettu maahanmuuttajien koulutukseen.

Koulutuspolitiikassa suuntaviivat ovat tarjonneet tilaisuuden puhua vapaan sivistystyön tehtävistä ja kohderyhmistä tavalla, joka on kirkastanut toimialan profiilia. Työn yhteiskunnallinen ja sivistyksellinen merkitys on voitu tuoda vakuuttavalla tavalla esille, mikä monesti on tavattoman vaikeaa.

Ymmärrän toki niitäkin, jotka pelkäävät suuntaviivapuheen kaventavan kuvaa vapaasta sivistystyöstä. Esillähän ovat lähinnä syrjäytymisvaarassa olevat ryhmät ja kansalaiskasvatus. KESUssakin vapaata sivistystyö koskeva pieni luku on otsikoitu ”Yhteiskunnan eheys ja aktiivinen kansalaisuus”. Tekstissä ei ole sanaakaan kädentaitojen, taiteen eikä kulttuurin opinnoista tai terveyskasvatuksesta.

Suuntaviivaohjausta kannattavien keskustelussa on aina välillä havaittavissa kaksi koulukuntaa. Ensimmäiseen kuuluvat ajattelevat, että jotkin vapaan sivistystyön tehtävät ovat toisia tärkeämpinä. Siksi niitä on painotettava ja rahoitettava enemmän.

Toiset taas katsovat, että tehtäviä ei pidä asettaa yhteiskunnalliseen tärkeysjärjestykseen, mutta joidenkin tehtävien hoitaminen on hankalampaa kuin toisten ja edellyttää siksi suuntaviivaohjausta ja -rahoitusta.

Vapaan sivistystyön ohjausjärjestelmän pitäisi jatkossa nojata enemmänkin jälkimmäiseen koulukuntaan. On kuitenkin tohdittava keskustella sekä omassa piirissä että valtionapuviranomaisten kanssa myös siitä, mitkä tehtävät ovat kaikkein ajankohtaisimpia nykyisessä toimintaympäristössä.

Ohjausta koskevassa keskustelussa on esitetty pitemmällekin meneviä ehdotuksia vapaan sivistystyön rahoituksen uudistamiseksi. Aikuiskoulutusneuvoston johto väläytti keväällä Opettaja-lehden haastattelussa tulossopimusten käyttöönottoa. En kannata tulossopimuksia, mutta pidän tällaisia puheenvuoroja arvokkaina.

Keskustelua valtionosuusjärjestelmästä tarvitaan nyt, kun vapaan sivistystyön kehittämisohjelman valmistelu on käynnistynyt.

Pekka Sallila