Pekka Sallila

Sivistystyön hyöty ja sen osoittaminen

Kansan Sivistystyön Liiton pääsihteeri Pekka Pättiniemi arvioi Sivistys.netin uutisessa mielenkiintoisella tavalla opintokeskusten yleisavustusten jakopäätöstä. Hän näkee jakosuhteiden muutosten takana uuden hallintokulttuurin merkkejä. Pättiniemi puhuu New Public Managementin ideologiasta. Sen mukaan julkisen avustuksen tulee perustua konkreettisesti osoitettavaan hyötyyn.

En ole varma, pitääkö Pättiniemen arvio opintokeskusten avustusten osalta paikkaansa. Selvää kuitenkin on, että tarve näyttää toiminnan vaikutukset ja hyödyt on viime vuosina korostunut myös vapaassa sivistystyössä. Tähän haasteeseen vastaaminen on vapaalle sivistystyölle vaikeampaa kuin esimerkiksi ammatilliselle aikuiskoulutukselle.

Vapaan sivistystyön toimijat ovat suhtautuneet haasteeseen kahdella tavalla. Monet torjuvat hyötypuheen ja haluavat toteuttaa omia ihanteitaan kansansivistystyön perinteiden mukaisesti. Usko sivistyksen ja oppimisen itseisarvoon on vahva, hyötypuhe tuntuu turhalta. Toisaalta monet, varmaankin enemmistö, ovat oppineet kirjoittamaan sujuvasti toiminnan yhteiskunnallista ja taloudellisista hyödyistä, hallinnon komiteakielellä ainakin.

Olen samaa mieltä niiden kanssa, jotka pitävät kiinni sivistystyön itseisarvosta. Vaikutusta ja hyötyjen esitteleminen on kuitenkin tarpeen. Hallinnon ja politiikan nykyisen kulttuurin oloissa se on oikeastaan välttämätöntä. Sen tarve liittyy kilpailuun julkisesta rahoituksesta, joka tuntuu kiristyvän kansakunnan vaurauden kasvaessa.

On sanottu, että hyötypuhe johtaa tätä menoa kaiken kattaviin tulossopimuksiin vapaassa sivistystyössä. Se merkitsisi tilannetta, jossa oppilaitokset sitoutuvat monivuotisilla sopimuksilla toimimaan tiettyjen sisältö- ja kohderyhmätavoitteiden mukaisesti. Rahoituksen sitominen tulossopimuksiin uhkaisi vapaan sivistystyön vapautta ja sivistystyön itseisarvoa.

Tulossopimukset voi kuitenkin nähdä myös mahdollisuutena. Jos ne perustuvat rahoittajan ja sivistystyön toimijoiden yhteisesti asettamiin tavoitteisiin, ne voivat tuoda linjakkuutta ja vaikuttavuutta oppilaitosten työhön. Ne voivat olla esimerkiksi tie parempaan tasa-arvoon koulutukseen osallistumisessa. Suuntaviivaohjauksesta saadut kokemukset viittaavat tähän suuntaan. Rahoituksen kokonaisratkaisuksi tulossopimuksista ei tietenkään ole.

Kun puhutaan vapaan sivistystyön tuottamasta hyödystä, ongelmana ei ole tulosten vähäinen määrä. Kuten sanottu, ne osataan yhä paremmin myös esitellä päättäjille ja hallinnon väelle. Ongelmat liittyvät siihen, että hyöty-sana ohjaa kenties tarkastelemaan vapaan sivistystyön vaikutuksia kovin kapeasti siitä näkökulmasta, miten toiminta hyödyttää yhteiskunnallista konsensusta ja talouden kehitystä.

Vapaan sivistystyön olemukseen kuuluva kriittisyys ja vastahankaisuus saattavat tuntua haitoilta ja häiriötekijöiltä, joskus kenties hurahtamiselta. Ne ovat kuitenkin hyötyjä, sillä kyseenalaistamista ja toisinajattelua demokratia tarvitsee. Tältä kannalta voimakas autonomian tarve on viisas asenne. Näyttää siltä, että tätä on syytä korostaa vapaan sivistystyön kehittämisestä käytävässä keskustelussa.

Pekka Sallila