Pekka Sallila

Kansanopistojen kustannustiedot kummastuttavat

Vapaan sivistystyön valtionosuuksien yksikköhintoja tarkistetaan ensi vuoden alussa. Ennakkotiedot lupaavat eri oppilaitosmuodoille kohtuullisia korotuksia, eivät kuitenkaan kansanopistoille. Kansanopistojen yksikköhinta pysyy suunnilleen ennallaan.

Valtionosuuden yksikköhinta määräytyy koulutuksen todellisten kustannusten pohjalta. Tällä kertaa laskennassa on käytetty vuoden 2005 kustannustietoja. Niiden perusteella opiskelijaviikon hinta tullee olemaan 261 euroa, eli se on samalla tasolla kuin vuonna 2000.

Kansanopistojen kustannustiedoissa on muutakin kummallista kuin aleneva suunta. Vuoden 2006 tilasto osoittaa, että opistot ovat hyvin erilaisia. Niiden käyttökustannuksissa on tavattoman suuria eroja. Opetustunnin keskimääräinen hinta vaihtelee 23 eurosta 186 euroon. Opiskelijaviikon keskimääräiset kustannukset ovat halvimman tuotannon opistossa 93 euroa, kalliimmillaan ne ovat 1078 euroa.

Tilaston mukaan viisi kansanopistoa pystyy järjestämään opetustunnin keskimäärin niin halvalla, että kustannukset jäävät työehtosopimuksen mukaisen opettajan tuntipalkan alapuolelle. Miten tämä on mahdollista? Seitsemän opistoa tuottaa opiskelijaviikon halvemmalla kuin mitä se saa sitä varten valtionosuutta. Tämä kummastuttaa.

Alhaisten numerojen taustalla saattaa olla kustannusten vyöryttämistä vapaan sivistystyön ulkopuolisen toiminnan puolelle. Tämä on melkein ainoa selitys, jonka saa kansanopistotyön asiantuntijoilta.

Ikävä kyllä, huippualhainen kustannustaso ei ole muutaman opiston oma asia, vaan se koskettaa koko kenttää. Valtionosuuden yksikköhinnan laskentamenettelyn kautta se painaa kansanopistojen valtionosuutta alaspäin. Laadukkaan opetuksen järjestäminen alkaa olla mahdotonta.

Kun valtionosuuden taso laskee, opistot joutuvat suuntaamaan toimintaansa yhä edullisempiin kursseihin ja ohjelmiin. Samalla kasvaa paine vähentää vapaan sivistystyön osuutta entisestään. Monien opistojen talous on niin tiukalla, että perusrahoituksen pienetkin muutokset voivat vähitellen johtaa koko toimialan muuttumiseen ammatillisen koulutuksen alihankkijaksi.

Suomen Kansanopistoyhdistys voisi selvittää, mistä suuret erot kansanopistotyön kustannuksissa kaiken kaikkiaan johtuvat. Olisi tärkeä tietää, millaista kustannusten kehitys on tänä vuonna. Yhdistys voisi myös panna vauhtia opistokentän pelisääntökeskusteluun, jota on lupailtu jo jonkin aikaa.

On syytä kysyä, onko nykyinen kansanopistojen suoriteperusteinen valtionosuusjärjestelmä tullut tiensä päähän. Jatkossa voisi olla hyvä pyrkiä järjestelmään, joka turvaa pitkällä aikavälillä kunnianhimoisella otteella toteutettavan sivistystyön edellytykset, esimerkiksi valtionosuuden porrastuksen avulla.

Pekka Sallila