Waltarin itseironiaa ja pilkettä silmäkulmassa

Mika Waltari (1949). Neljä päivänlaskua. WSOY uusintapaino 2008. 138 sivua.

Neljä päivänlaskua on Mika Waltarin välityö, mutta vallaton ja näppärä sellaiseksi. Se on ilkikurinen ja itseironinen pienoisromaani, jota SKS:n Kansallisen bibliografian laajassa Waltari-esittelyssä ei edes mainita. Waltarin juhlavuoden kunniaksi kirjasesta on otettu uusintapainos.

Pieni minämuotoon kirjoitettu kertomus koostuu neljästä luvusta, jotka on nimetty päivänlaskuiksi. Yhtä hyvin luvut voisivat olla Kevättalvi, Alkukesä, Myöhäiskesä ja Syksy.

Luonto on epäsuorasti, mutta vahvasti kerronnassa läsnä. Kirjan luontokuvaukset ovat aistikkaita.

Tarinan henkilö – entinen naulakauppias – kirjoittaa hämäläisen kesäpaikkansa ullakkohuoneessa suurta egyptiläisaiheista romaaniaan, keskushenkilönä muuan Sinuhe.

Kirja on varustettu loppuviitteillä ja ”analyyttisilla” kommenteilla. Varsin sukkelaan lukija tajuaa nimettömät auktoriteetit ja analyytikot Waltariksi itsekseen. Näissä jälkisanoissa ”kommentaattorit” ja kustantajan edustajat ilmoittavat, ettei kirjan sentimentaaliseen rakkauskertomukseen liity minkäänlaista opettavaista tai siveellistä tarkoitusta, vaan ”teos on kauhistuttava inhimillisen itsekkyyden apoteoosi”.

Vallaton sydän
karkuteillä

Tarinan minälle käy kuten Nikolai Gogolin kollegioasessoriparalla, joka huomaa kadottaneensa nenänsä. Vallaton elin alkaa elää omaa elämäänsä.

Kirjailija kadottaa sydämensä. Vuosikausiin hän ei ole edes huomannut sen puuttumista, kunnes se löytyy nahistuneena ja kuivettuneena vaimon liinavarastosta.

Kun kirjailija saa vaimon kanssa käydyn sanailun jälkeen sydämensä tältä takaisin, hän lähtee ostamaan vanhaan kotikaupunkiinsa maalausta. Maalauksen aiheena on kolmijalkainen mies. Matkalla hän tapaa nuoruudenihastuksensa ja vietettyään rattoisaa iltaa tämän kotona huomaa hajamielisyyttään unohtaneensa sydämensä kyläpaikkaan.

Sydämetön mies kirjoittaakin pitkän kesäkauden romaaniaan, käy kirjeenvaihtoa hänen sydäntään säilyttävän ihmeellisen naisen kanssa, hamuilee kärpässienihumalassa silmissään alastomiksi neidoiksi muuttuneita rantakaisloja (vrt. Väinämöinen ja Aino tai Shakespearen Kesäyön unelma) sekä vehtaa ”villikissan” kanssa.

Oikeudesta
unelmointiin

Kertomus on kuitenkin nykylukijan silmissä sangen kiltti ja vertauskuvallinen, vaikka se viittaakin satunnaisiin sivupolkuihin tai ainakin sellaisten kaipuuseen. Sydämen lisäksi kirjailija raottaa toista, salaisempaa elintä. Se on sisällämme oleva simpukka, joka avautuu harvoin jos koskaan.

Tarinan lopulla kirjailija jättää vaimonsa huostaan luovuttamansa sydämen ja sisäisen simpukkansakin rauhaan:

… ja simpukka minussa sulkeutui entistä tiiviimmin. Simpukka minussa uneksi raikkaasta, kirkkaasta vedestä ja tunsi suloisen kirvelevänä surun hennon hiekkajyvän kuoriensa välissä. Enkä estänyt simpukkaa, vaan annoin sen rauhassa uneksia simpukanuniaan ja jätin sen kasvattamaan kuolemattomuuden ohutta helmiäiskuorta suruni hiekkajyvän ympärille, sillä unessa on ainakin simpukan ainoa onni.

Anneli Kajanto

P.S. Vaurastuminen naulakauppiaana viittaa jatkosodan jälkeiseen huutavaan rakennusmateriaalipulaan. Nauloja oli liki mahdotonta saada ja vielä vuosikymmeniä myöhemmin sodan kokeneella sukupolvella oli taipumus säilyttää vanhat käytetyt naulat ja yrittää suoristaa niitä uuskäyttöön.

Naulapulaa on mainiosti kuvannut kirjailija Leo Kalervo pienoisromaanissaan Peltikatto.