Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Tanssiaiset joiden jälkeen mikään ei ollut enää entisellään

Iréne Némirovsky: Tanssiaiset. Gummerus 2007.

”Tanssiaiset… Hyvä Luoja, voi hyvä Luoja, se ihanuus, johon hänen hämärissä mielikuvissaan kuului pyörryttävää musiikkia, juovuttavia parfyymeja, häikäiseviä pukuja… ja hänet pantaisiin nukkumaan yhdeksältä niin kuin joka ilta, kuin pikkulapsi…”

Auschwitzin keskitysleirillä vuonna 1942 tuhoutuneen ukrainalais-ranskalaisen kirjailijan Iréne Némirovskyn Ranskalaisen sarjan viimesyksyistä suomennosta seuraa nyt vuonna 1928 kirjoitettu pienoisromaani Tanssiaiset.

Se kertoo nousukasmaisesta pariskunnasta, pari vuotta sitten äkkirikastuneesta juutalaisesta Alfred Kampfista, hänen Rosine-vaimostaan ja 14-vuotiaasta Antoinette-tyttärestä sekä näiden kolmen henkilön keskinäisistä suhteista.

Pariskunta päättää järjestää hienostojuhlat, jonne kutsutaan koko joukko vaurasta väkeä, joita on vilaukselta ja satunnaisesti tavattu aiemmin. Suppea pienoisromaani on viiltävä satiiri tanssiaisiin valmistumisesta ja itse juhlaillasta. Kirja saa lukijan ahneeksi, eikä yllätyksistä ole puutetta.

Némirovskyn ihmistuntemus on häikäisevä ja sen kuvaamisessa ironinen armottomuus on herkullista.

Kielikuvat ovat hersyviä. Alfredin sukulaisnaista, pianonsoiton yksityistunneilla itsensä elättävää vanhapiika-Isabellaa kirjailija luonnehtii aluksi sen viivoittimen kautta, jolla hän ollessaan tyytymätön (mitä hän on aina) iskee nuoren oppilaansa sormille: viivoitin oli kova ja litteä kuin opettaja itse. Tai: ”Isabella-neiti oli pahansuopa ja utelias kuin vanha harakka.”

Tanssiaistarina kerrotaan pääasiassa alistetun Antoinetten kautta, hänen kokemuksenaan ja hänen silmin. Jos kaipaa lukuhelmen, Tanssiaiset on sellainen!

Tanssiaisten suomennos on Anna-Maija Viitasen.

Anneli Kajanto