Mikko Rimmisen kieliakrobatiaa

Mikko Rimminen (2007). Pölkky. Kustannusosakeyhtiö Teos.

Koleana alkutalvena Helsingin rautatieasemalla junasta nousee jahkaileva, epätietoinen matkustaja, Rimmisen uuden tarinan ”henkilömme”, jonka hidastettuja toimintoja, neuvottomuutta ja avuttomuutta lukija saa seurata kiukun ja myötätunnon sekoituksin liki 400 romaanisivun verran.

Pölkky on rimmimäistä kielen akrobatiaa, lajityypissään jäljittämätöntä ja ainutkertaista. Tämäntyyppinen kieli epäilemättä pulppuaa kirjoittajalta pakottomana vuona. On mahdoton kuvitella, että kirjailija pinnistelisi lauseita rakentaessaan.

Kieli on rentoa, rönsyilyssään rehvastelevaakin, eikä se suinkaan tee Pölkyn lukemisesta nopeaa ja vaivatonta silmän kiitoa.

Elinikäisen oppimisen
ulkopuolella

Pölkky on samanaikaisesti surullinen ja hauska. Molempien syy on sama: kyseessä on nyky-Suomeen sijoittuva oblomovilainen ihmislaji. Noin kahden sadan sivun jälkeen saamme tietää, että mieshenkilömme on nuori ja laiha, suorastaan nälkiintynyt. Jo kirjan alkupuolella on käy selville, ettei ”henkilömme” hallitse hygienisiä hienouksia tai ruuankorvikkeittensa hivenainenyansseja.

”Henkilömme” kuuluu siihen ihmislajiin, elämän kovassa pelissä osattomaksi jääviin ja häviäjiin, joihin aikuisopiskelun evankelistojen elinikäisen oppimisen evankeliumi ei koskaan yllä.

”Henkilömme” on Nahjus, reppana. Muutaman viikon mittainen surkuhupaisa asettautuminen valtakunnan pääkaupunkiin ja sen sydämeen päätyy katastrofaalisesti.

Rimmisen esikoiskirjasta, Pussikaljaromaanista nähtiin takavuosina vallan erinomainen teatterisovitus. Pölkkyä on vaikeaa kuvitella visuaaliseen muotoon, sillä mikään visualisointi ei voisi vangita minimaalisten toimintojen pilkkomista kerronnallisiin osiin ja toimintojen hidastusta, joka on Pölkyn valtti ja perustehokeino:

…Vähän aikaa hän yritti muina miehinä katsella maahan, missä ei valitettavasti juuri sillä haavaa näkynyt edes roskia analysoitavaksi, vaan ainoastaan hiekkaa. Ja kun mainitusta hiekasta ei sitten tietenkään ollut oikein minkään valtakunnan apua, palautti hän viimein katseensa niin sanoaksemme jaolliseen maailmaan, kakisteli aikansa, hengitti sisään ja ulos ja varmaankin vain johonkin kyetäkseen vielä kerran sisään ja sanoi sitten ”joo”, ja niin vaikeaa kuin tämän merkityksenannon lähinnä mitättömän ääniyhdistelmän maailmaansaattaminen oli ollutkin, osoittautui toimi ainakin jollakin tapaa menestykselliseksi, sillä nelikko ryhtyi nyt kukin tavallaan suhtautumaan hänen virkkomaansa.

tai

Ja vaikka kenttä [Kaisaniemen puiston luistinrata] näin päivänvalossa näyttikin kaiken kaikkiaan pienemmältä ja siten ikään kuin helpommin hallittavalta kuin yöllä, kului kierrokseen hänen lorvehtivan astuntansa ansiosta siinä määrin viljava viipale aikaa, tuota maanvaivaa, että katsomme tässä yhteydessä oikeutetuksi jättää askelkohtaisen raportin laatimisen sikseen siitä huolimatta, että emme tietenkään millään muotoa tahdo kieltää keneltäkään tällaista vaivannäköä, sillä onhan tunnettua että käyttökelpoiset romaanihenkilöt ovat käyneet siinä mitassa harvinaisiksi, että näiden kintereillä noljakoi alituiseen koko joukko tarinankipeitä kertojia vaanimassa tilaisuutta tarttua toimeen. Ja niin henkilömme sitten yksinkertaisesti käveli ja käveli ja katsoi lähinnä jalkoihinsa, mikä tietysti tarkoittaa sitä että myös meidän muiden on hetken ajan pakko tyytyä ravitsemaan konkretiannälkäämme samoilla joutavilla pikkukivillä, jotka rahisivat hänen kenkiensä alla.

Mikko Rimminen ottaa aiheensa nuorista miehistä, jotka sinnittelevät kuin russakat nolla-asteessa. He eivät osaa mitään eikä heillä ole koskaan ollut varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin unelmat. Tahto ja tahtominen ovat myös heille liki outo käsite.

Mikko Rimminen on oman tyylilajinsa taituri. Syyttä ei sanottu Pölkkyä yhtä oikeutetuksi Finlandia-palkintoehdokkaiden joukkoon kuin kuusi ehdolle valittua.

Anneli Kajanto