Jouluruusu, helleborus niger

Legenda jouluruususta – tarina keskiajalta

Selma Lagerlöf. Jouluruusun legenda.
Eri Lagerlöf - / joulusatukokoelmissa sekä omana kuvakirjanaan. WSOY 1982.

Jos jouluaikaan haluaa noudattaa vanhaa yhteisen ääneen lukemisen tapaa, oiva koko perheen tarjokas on Selma Lagerlöfin Jouluruusun legenda, saatavana kirjastoista.

Göingen synkkä metsä

Tarina sijoittuu keskiaikaiseen Skooneen, toisaalta maakunnan viljavaan keskiosaan, toisaalta pohjoisempaan Göingen metsäseutuun. Metsän keskellä asuu lainsuojaton rosvo, joka ryöstelee seudun läpi kulkevia matkustavaisia. Toinen elannon lähde on kerjuu. Sitä varten vaimo ja lapset lähtevät alakyliin ja koston pelosta häneltä ei tohdita kieltää antia.

Kerran rosvomuori päätyy Övedin luostarin portille, jossa sattumalta pääsee sen hyvin hoidettuun puutarhaan. Hän on ihastelee sitä, mutta toteaa, ettei tämä silti vedä vertoja sille paratiisille, jollaiseksi Göingen metsä muuttuu jouluöisin.

Apotti, antaumuksellinen puutarhaihminen, saa suostuteltua muorilta luvan tulla katsomaan ihmettä tulevana jouluna. Myöhemmin arkkipiispa lupaa asiaan uskomatta, että rosvo saa turvakirjan, jos jokin kukkanen jouluyönä löytyy.

Jouluyön ihme

Joulun alla Hannu-apotti sitten lähtee ratsastamaan kohti metsää, seuranaan maallikkoveli ja oppaana yksi rosvolapsista. Matkan varrella nähdään saunoja lämpiämässä, aitoista kannettavan lihaa ja leipää, riihistä joulupahnoja permannoille.

Mutta Göingeen tultua noustaan yhä karumpaan seutuun. (Olen kerran ajanut Skoonen tasangoilta kohti Smoolantia ja maaston muutoksen todella huomasi.) Perillä rosvoluola on ankea ja siivoamaton, mitään jouluvalmisteluita ei ole tehty. Lapset kyyhöttävät lattialla syömässä laihaa vesivelliä kattilasta.

Yön tullen perhe ja vieraat lähtevät metsään ja nyt seuraa tarinan yhä nouseva ydinosa, riemullinen kuvaus valoaaltojen myötä saapuvasta keväästä ja kesästä, yhä suuremmasta autuudesta. Luonto ja ihmiset olivat täydessä sopusoinnussa, villieläimet leikittelevät rosvolasten kanssa, linnut lentelevät apotin pään ympärillä. Jouluenkelitkin lähestyvät.

Epäusko tuhoaa taian

Mutta maallikkoveli ei kykene tempautumaan mukaan. Luokse tulevaa kyyhkystä hän pitää valepukuisena paholaisena ja huutaa: ”Mene helvettiin, jostas tullutkin olet.”

Tämä epäusko saa koko ihmeen katoamaan. Metsä pimenee, lumi palaa. Vanha Hannu-apotti muistaa viime hetkellä aikeensa viedä arkkipiispalle näyte, etsii jotain sormiinsa, mutta lysähtää kuolleena maahan. Luostarissa ennen hautaamista hänen kourastaan löytyy pari vaaleaa juurimukulaa. Maallikkoveli istuttaa ne ja lopulta jouluiltana hän näkee hopeanvalkeat kukat.

Metsässä sitä vastoin ei enää koskaan tapahdu jouluyön ihmettä. Rosvo kuitenkin saa turvakirjansa ja perhe muuttaa ihmisten ilmoille. Maallikkoveli vetäytyy erakoksi luolaan katumaan kovaa mielenlaatuaan.

Jouluruusu muistuttaa
Vapahtajan syntymästä

(Valkoiset) ruusut on liitetty Kristuksen syntymään jo Vanhan testamentin ennustuksen pohjalta. ”Iisain ruusu” esiintyy nykyisessä virsikirjassakin (virsi 23) vertauskuvana itse Vapahtajasta. Jouluruusu on oikea kukka, tieteelliseltä nimeltään Helleborus niger. Se ei kylläkään ole ruusu-, vaan leinikkikasvi, kotoisin kaakkoisen Euroopan vuoristoista.

Vanha joulukoriste on taas palannut kukkakauppoihin. ”Jouluruusun legendaan” jo melkein lapsena ihastuneena ostin ruukun heti sellaisen nähdessäni, melko kalliista hinnasta huolimatta. Sen ja myöhempien vuosien ostokset olen keväällä istuttanut kukkapenkkiin ja katso, myöhäissyksyllä ne ovat kehittäneet kukkia, lisää alkukeväästä.

Tänä vuonna olen ottanut penkistä yhden kasvin sisään kukkimaan. Toinen, vaatimattomampi jäi yhden kukkasensa kanssa penkkiin. Miten liikuttava se yksi valkoinen kukkanen on ollut, vähän räytyneenäkin, vaihtelevat alkutalven säät kuitenkin kestäneenä.

Joulun ihmeitä voi kokea siivoamatta ja leipomuksitta. Syvemmin: Kaiken ”syyskuran” ja vajavaisuuden, jopa pahuuden keskeltä löytyy valkeutta, kauneutta, toivoa ja uusia alkuja.

Kirjan tekstaus ja kuvitus on Nelly Jurveliuksen ja suomennos Lauri Hirvensalon.

Riitta Mäkinen