Kurjuuskuvaus kaikilla mausteilla

Susanna Alakoski (2007). Sikalat. Schildts. 283 sivua.

Susanna Alakoski (s. 1962 Vaasassa) sai viime vuonna Ruotsin arvostetuimman kirjallisuustunnustuksen, August-palkinnon esikoisteoksestaan Svinalängorna. Teos ilmestyi tänä vuonna Schildtsin kustantamana ja Katriina Savolaisen suomentamana nimellä Sikalat.

Nimi viittaa lisänimeen, jolla ympäristö kutsui sosiaalisin perustein jaettuja kerrostaloasuntoja. Talojen asukkaat eivät lisänimestä tienneet.

Alaikäisen Leenan kokemana kerrottu sinnittely- ja selviytymistarina sijoittuu Skånen Ystadin suomalaisten maahanmuuttajien alaluokkaiseen yhteisöön. Ruotsia ei osata, ainakaan aluksi, ammattikoulutusta ei ole, viina ja tupakka ovat maistuneet aina ja Ruotsissa työ on puuduttavan yksitoikkoista suojatyötä tai hanttihommaa.

Kun Leenan vanhemmat pääsevät muuttamaan Fridhemmiin, kaltaistensa kerrostalokolossiin, taivas aukeaa. On sisävessa ja lämmintä vettä tulee raanasta. Kanssakäyminen tapahtuu kaltaisten kanssa, helmien ja veikkojen.

Leenan isä on alkoholisti. Vanhempien käytös on uomittunut: äidin hermojen pettäminen ja pahasuisuus, isän ärtyminen, huorittelu ja päällekäynti. Perheväkivalta kuuluu naapureihin, mistä Leena saa ajoittain suojapaikan. Suojattomimmat ovat pikku-Sakari ja kaltoin kohdeltu Terrie-koira.

1960- ja 70-lukujen
kurjuuskuvaus

Kaksi kolmannesta Alakosken kirjasta maistuu suomalaisia kurjuuskuvauksia lukeneelle aika tavanomaiselta. Lukija ihmettelee, missä pumpulissa ruotsalaiset kaunokirjallisuuden piirit ovat mahtaneet kasvaa, jos kuvaus on heille ennennäkemätöntä ja -kokematonta, maan suurimman kirjallisuuspalkinnon ansainnutta huippua.

Suomessa on ilmestynyt yhtä ja toista, Lasse Sinkkosen Solveigin laulusta aina Kreetta Onkelin Iloseen taloon. Liian vähälle huomiota jäänyt Maila Ovaskan Polttava lapsuus tuntuu Sikaloiden alkuosaan verrattuna realismissaan verrattomasti verevämmältä.

Sikaloiden lähin suomalainen vastine on kuitenkin Ilonen talo.

Alakosken kuvaus muuttuu kuitenkin kuvaukseksi kaikilla mahdollisilla mausteilla, kun tosipohjaisessa tarinassa päästään vanhempien täyteen romahtamiseen. Myös äidistä tulee alkoholisti, koska hän sietää isää paremmin vain olemalla itsekin humalassa. Vanhemmat alkavat ryypätä yhteistuumin.

Kodista tulee lapsille helvetti. Tiheään toistuvien ryyppyputkien aikana seutukunnan juomajengi työntyy kotiin, joka alkaa tulvia sinne sammuneita ruhoja. Saastaisuus on sanoinkuvaamaton. Lapset ja koira eivät näe ruokaa viikkokausiin – mitä nyt lapset koulupäivinä koulussa.

”Tulin kotiin Åsen luota. Olin asiantuntija ja tunsin jo rappukäytävän ilmasta, mikä tilanne oli kotona. Tänä iltana tupakansavu oli tarttunut seiniin kuin halpa hajuvesi. Varoituskyltti paloi ulko-ovella. Pidätin hengitystä ne kymmenen askelta alaovelta. Pysähdyin hetkeksi, vedin henkeä ja keräsin voimia. Sitten riuhtaisin oven auki. Siellä haisi kitkerältä ja tuulettamattomalta. Katsastin nopeasti koko asunnon silmiäni räpyttämättä. Näin kulman taakse ja suljettujen ovien ohi. Se oli erikoista näkemistekniikkaa. Oli hiljaista. Telkkarihuoneen sohva oli tyhjä. Se tarkoitti että he olivat nukkumassa. Se tarkoitti että tänään ei olisi päivällistä. Ajattelin Inga-Lillin makaronimuhennosta. Nielaisin syvään. Kun äiti ja isä lakkasivat laittamasta ruokaa, se merkitsi että lähes kolme viikkoa saattoi huveta. Äiti ja isä eivät laittaneet ruokaa eivätkä peseytyneet. Sellaisia olivat ryyppyputket…” (sivu 203).

Tai:
”Veritahroja en kestänyt. Kun näin lattialla veritahroja, heittäydyin kontalleni ja pyyhin ne pois. Veri oli pahempaa kuin virtsa ja uloste. Tuntui kuin olisi nähnyt äidin sydämen joka oli levinnyt pitkin lattiaa.” (s. 204)

Turvaverkot
pettävät

Ehkä ruotsalaisia lukijoita on järkyttänyt kirjassa juuri tieto ruotsalaisen kansankodin turvaverkkojen pettämisestä. Jossakin vaiheessa opettajat alkavat huomata lapsissa oirehtimista. Naapureiden hälyttämät sosiaalitantat ovat sen sijaan sokeita osuessaan paikalle juuri kahden ryyppyputken välissä, kun kodissa on vaiheeksi siivottu ja ostettu ruokaa.

Lukijaa hätkähdyttääkin ympäröivän yhteiskunnan sokeus tai haluttomuus nähdä. Siihenhän syyllistymme täyttä päätä tänään uusköyhyyden edessä.

Miksi lapset eivät hae apua – mitä nyt yrittävät saada ambulanssin joskus? Alakoski on tallentanut kirjaan elävästi sen tosiseikan, että lapsi on uskomattoman lojaali vanhemmillensa, kestämisensä äärirajoillakin. Myös häpeä pidättelee. Toimenpide, joka johtaisi kodin – vaikka kuinka kurjan – hajoamiseen, merkitsee vielä suurempaa turvattomuutta ja osattomuutta.

Millaisia reikiä on nykypäivän turvaverkoissa ja missä kaikkialla lähellämme on verkon läpi valahtaneita? Haluammeko ylipäänsä tietää tai nähdä? Ehkä luemme siitä Finlandia-palkitusta kirjasta parin kymmenen vuoden päästä.

Anneli Kajanto