Adoption unelmat ja arki

Laura Lindstedt (2007). Sakset. Kustannusosakeyhtiö Teos. 240 sivua.

Syksyn esikoiskirjasatoa luonnehditaan poikkeuksellisen runsaaksi ja laadukkaaksi. Joukossa on monia kypsiä teoksia. Yksi niistä on kajaanilaissyntyisen kirjallisuudentutkija Laura Lindstedtin Sakset.

Rakenteellisesti kirja jakautuu triptyykiksi: Mistä tulemme?, Keitä olemme? ja Mihin menemme? Osien nimet eivät ole yhtä yksiselitteisiä niiden sisältöjen kanssa. Yhteyksien pohdinnassa liikuttaisiin jo filosofian rajalla.

Sakset kuvaa Kiinasta kolmivuotiaan lapsen adoptoineen äidin ”äitiyslomaa”, kuukausia, jolloin ratkaiseva luottamus, vuorovaikutus ja kiintymys syntyvät. Takautuvasti kirja kuvaa adoptiopäätöksen jälkeisiä vuosia, valmentautumista, eikä vähiten henkisesti. Etäisimmät takautumat menevät nuoren äidin omaan lapsuuteen.

Mitä annamme, kun annamme kaikkemme? Jääkö jotain silti, hyvin kehollista tietoisuuden, tekojen ja sanojen ulkopuolelle?

”Minä”-kertoja tietää kaiken turvallisuudentunteen, rakkauden ilmapiirin ja virikkeisen ympäristön merkityksestä sekä miten niihin tavoitteisiin päästään. Hän lukee eloisalla äänellä satuja lapselle, joka ei ymmärrä samaa kieltä, hän askartelee, kokeilee terveellisiä ruokia ja makuja, jotka langanlaiha lapsi hyväksyisi ja täyttää pienen kodin vastaleivotun pullan tuoksulla.

Keskeisintä on yhteyden ja kontaktin saanti. Siihen ei tarvita välttämättä aluksi sanoja, enemminkin äänensävyjä, sen kertoja tietää. Mutta yhteisen kielenkin tulisi syntyä, vähitellen:

”Mutta sepä ei lähtenytkään leikkiin mukaan. Ensimmäisenä päivänä se kimautti ilmoille kummallisia kerakekausaumia, enkä minä ymmärtänyt vastata samalla mitalla. Tein virheen, jäin typertyneenä kuuntelemaan. Mutta tyttöpä napsauttikin suunsa kiinni! … Leipää? Maitoa? Se riittää tähän hätään… se on tytön vuoro nyt. Minä tulen perässä, minä seuraan välittömästi. Olen valmis vahvistamaan minkä tahansa kiekaisun, vaikka kiinankielisen sanan, olen valmis rikkomaan periaatteeni, puhun vaikka siansaksaa. Pystyn kyllä toistamaan salasanoja joiden tarkoitusta en saa koskaan tietää. Ehkä se alkaisi naurattaa tyttöä, tällainen hölmö papukaija, iso köntys joka raakkuu tytön esittämiä vihkoja pyyntöjä kaikuna. Ehkä se olisi hupaisaa, lapsisotilaan vaatimus… Anna minulle maitoa! Minä jokeltelisin, ja tyttö alkaisi opettaa minua! Me nauraisimme vedet silmissä, katsoisimme toisiamme ja purskahtaisimme kikatukseen uudelleen. Vääntelisimme naamojamme, nostaisimme nenän etusormella pystyyn, röh, röh, röh, eikä naurusta meinaisi tulla ollenkaan loppua!”

Asiat eivät sujukaan suunnitellulla ja ennakoidulla tavalla. Kotiin pesiytyy vierastamisen ja toinen toistensa tarkkailun ilmapiiri. Lapsi on kuin eri planeetalta. Mitä hänen aivoissaan tapahtuu, sitä lukija ei saa tietää. Tarina on äidin.

Lukija alkaa odottaa suurta räjähdystä, mustaa, kaiken nielevää aukkoa. Se tulee aikanaan. Mutta miten ja missä muodossa, sen kukin lukekoon itse.

Anneli Kajanto

Teoksesta ilmestyy seikkaperäisempi arvio Aikuiskasvatuksen numerossa 4/2007. Numeron teemana on hoiva, vastuu ja huolenpito.