Kalevi Jäntin Rahaston palkinnolla palkitun Arvostelukappaleen kannen on suunnitellut Sanna Sorsa.

2000-luvun alun nainen?

Taina Latvala (2007). Arvostelukappale. WSOY

Kuva hänestä on tärähtänyt, vaikka se onkin tarkka. Luonnehdinta on Taina Latvalan esikoiskirjan Arvostelukappale takakannesta. Se on osuva. Samoin kuin se, että Latvala käyttää kertojana estoitta niin pikakelausta kuin pause-näppäintäkin.

Arvostelukappaleen nuori nainen on epäilemättä hyvin kaunis. Hän on eroottinen ja erotiikan, seksin ja hellyyden etsijä, mutta enemmän hän herättää tuntemattomissa miehissä kiinnostusta ja kiimaa. Hän on hyvin puoleensavetävä.

Uuden vuosituhannen
alun Sonja O.

Hän on individualisti, kuten neljännes vuosisata sitten sielunsisarensa Sonja O. (Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981). Hän ei kulje jengeissä, mutta viettää sosiaalista elämää. Hän on joko jättämässä miehen, hengaamassa jonkun kanssa tai tutustumassa uuteen.

Hän on matkalla jonnekin. Useamman kuukauden avoliitossakin kuntosalilta isketyn Mikaelin kanssa hänen tavaransa ovat purkamattomina matkalaukuissa, valmiina lähtöön.

Hän tekee matkaa sellaisen miehen syliin, joka muistuttaisi hänen isäänsä – isää joka kuoli sydänkohtaukseen pari viikkoa ennen ylioppilaskirjoituksia, mutta oli ennen sitä vuosikaudet toivoton alkoholisti. Hyvät muistot, isän syli ja isän käsi, juontavat varhaisesta lapsuudesta.

Mikael, kuten ei kukaan edeltäjänsäkään, ole etsitty isän klooni:

”Mikael jaksaa tehdä seitsemänkymmentä punnerrusta kerralla. Meillä kummallakaan ei ole kotia tämän asunnon ulkopuolella. Me kannamme samanlaisia avaimia taskussa ja meille tulee postia samaan osoitteeseen. Me sulatamme yhdessä pakasteen ja syömme siirappia toistemme navasta. Ainoastaan deodorantti on henkilökohtaista omaisuutta. Mikael vaihtaa lamppuja ja minä käyn terapiassa, emmekä me tiedä keitä me olemme.” (sivu 59)

Terapia uuden vuosi-
tuhannen trendikkyyttä?

Latvalan nainen, ”minä”, on neuroosien, traumojen ja pelkotilojen tihentymä. Niitä hänellä on ollut lapsesta saakka. Miksi, sitä lukijalle ei kerrota. Aikuisuuttaan hän jakaa paitsi seurustelukumppaneilleen, myös psykiatreille. Hän terapoi säännöllisesti.

Terapia on länsimaailman hyvinvoinnin tuoma ylellisyys – tarpeeseen ja perustellusti useimmiten. Kun se on ylellisyys, siitä on lyhyt askel trendikkyyteen. Yhdysvalloissa näin on jo käynyt. Milloin jo Suomessa?

Taina Latvalan teos on erikoislaatuinen. Se koostuu viiden pääluvun alle sijoittuvasta 21 tarinasta, jotka useimmat ovat kirjan päähenkilön elämää neljän vuosikymmenen varrelta. Jossakin vaiheessa hän on F42. Jossakin vaiheessa hän saa raskaustestissä positiivisen näytteen. Vauva tai raskaus eivät vilahda koskaan tarinoissa. ”Minä” on sinkku.

Postmodernin ajan
ailahtelijat?

Osa kirjan kertomuksista on kuitenkin itsenäisiä, ja irrallaan päähenkilön tarinasta, vaikkakin kirjan ideaan istutettuja. Kahdessa niistä keskushenkilönä on nuori mies. Hekin kaipaavat menettämäänsä ja tuntemattomaksi jäänyttä isäänsä, lapsuuden sankaria, mutta aina poissaollutta kaksoiselämän eläjää. Molemmat tekevät itsemurhan, toinen ilman suunnitelmaa. Kertomuksen Sankaritarina loppulauseet:

”Hän [armeijasta luvatta lähtenyt Juntunen] meni juna-asemalle. Oli hiljaista, matkustajia ei näkynyt. Hän meni hetkeksi lepäämään radalle. Se ei ollut mikään päätös, hän vain meni.”

Myös kirjan päähenkilö käyttäytyy mielijohteista. Hän on juuri rakastellut Kasimirin kanssa tämän asunnossa ja kaipaa tätä viereensä. Kasimir lähtee kuitenkin tupakan poltettuaan viemään jätteet alas, liki alastomana. Ulkona on 22 asteen pakkanen ja tuuli. Kasimir unohtaa avaimet sisälle. Ulko-oven summeri on rikki. Kertojaminä huomaa Kasimirin pitkän viipymisen ja tajuaa syyn siihen. Hän menee tyynesti nukkumaan.

Uusintalukemisella lukijalle selvää aiemmista tarinoista, että suhde on ollut aiemminkin. Silloin Kasimir on jättänyt, koska ei ollut oikeasti rakastunut.

Lukija kuin
sarjatulituksessa

Latvalan tapa kertoa on lukijaa hengästyttävä, ajoittain joutumista lyhyiden, tykyttävien lauseiden ja niihin pakatun informaation sarjatulitukseen. Ehjää kuvaa on vaikeaa rakentaa. Itseäni auttoi osittainen uusi lukeminen, ja totesin kirjan sen myös ansaitsevan.

Piirteiltään liikahtanut ja osin vääristynyt ensivaikutelma uuden vuosituhannen naisesta muuttui sen myötä. Hän ei olekaan huoleton syöjätär, erotiikan suurkuluttaja. Hän on aika hyvä nuoreksi naiseksi: täysraitis tuoremehun litkijä, hoitaa kuntoaan kuntosalilla, harrastaa laatukirjallisuutta ja klassista musiikkia, pienenä myös balettitanssia. Hän rakastaa päästä Simon kanssa mustikkaan, vaikka lahmaakin suhteensa matkaihastuksessaan saksalaiseen ”Schindleriin”.

Hän on itse asiassa pelkojaan, ahdistuksiaan ja pohjatonta isäriippuvuuttaan huolimatta aika normaali nuori nainen – 21. vuosisadan alun naiseksi.

Entä kirjan nimi? Sitähän tämä vietävän hyvännäköinen nuori nainen miesten silmissä on, arvostelukappale. Kuten ovat hänen kiinnostuksen kohteeksi joutuneet miehetkin.

Arvostelukappale kuuluu vuoden palkittuihin teoksiin: Latvala sai esikoiskirjallaan Kalevi Jäntin Rahaston vuoden 2007 palkinnon, 15 000 euroa.

Anneli Kajanto