Kirsi Hämäläinen

Urheilun eetokset ohjaavat valmennusta

Kirsi Hämäläinen (2008). Urheilija ja valmentaja urheilun maailmassa: Eetokset, ihanteet ja kasvatus urheilijoiden tarinoissa. Väitös Jyväskylän yliopistossa 26. tammikuuta 2008.

Mihin urheiluharrastus kasvattaa, millaisia ovat urheilun nykyiset ihanteet ja millä edellytyksillä kasvatus urheilun maailmassa on eettistä, kysyy liikuntatieteen lisensiaatti Kirsi Hämäläinen tutkimuksessaan.

Työn ja menestyksen eetokset
ruokkivat pakkoja

Eetoksilla tarkoitetaan urheilun ilmapiiriä, joka ilmenee toimintatavoissa, toiminnan luonteessa ja asenteissa. Hämäläinen löysi urheilijoiden kertomuksista viisi erilaista urheilun eetosta: työn, menestyksen, virtuositeetin, hauskuuden ja huolenpidon eetokset.

– Työn eetoksessa harjoittelusta tulee tärkeämpää kuin tavoitteesta. Kovaa harjoitteleva urheilija on oikea urheilija. Oikealle urheilijalle kova harjoittelu on kunniaksi, vaikkei menestystä tulisikaan, Hämäläinen kertoo.

Menestyksen eetoksessa pärjäämisestä tulee pakko. On häpeällistä olla häviäjä, voiton haluaminen on itsestäänselvyys ja milloinkaan ei voi olla tyytyväinen, sillä saavutettavaa riittää aina.

Menestyksen eetos on taistelupuhetta. Kilpailuun lähdetään tosissaan ja verenmaku suussa. Taistelu edellyttää kovuutta. Pehmeyttä edustaa heikkojen paapominen: Harjoitukset ovat näytön paikkoja ja onnistuminen menee hukkaan, ellei valmentaja nähnyt – ei syntynyt näyttöä.

Virtuositeetin etsintä
uhmaa kasvatusihanteita

Virtuositeetin eetoksessa uhmataan urheilun kasvatusihanteita, sillä siinä urheillaan oppiakseen urheilemaan. Tavoitteena on hämmästyttää osaamisella, johon vain harvat pystyvät. Se voi olla fyysinen ominaisuus tai vaikka peliin olennaisesti liittymätön pallotemppu tai tekniikkataituruus, joka saa katsojat päivittelemään, mihin urheilija olisi yltänytkään, jos hän vain olisi ollut pitempi, lyhyempi, laihempi tai vahvempi.

Virtuositeetin eetos liittyy vahvasti uusiin lajeihin, joiden alakulttuurissa kilpailemisella on erilainen merkitys kuin perinteisissä lajeissa. Lumilautailu, skeittaus tai parkour ovat tällaisia lajeja.

Hiki, mitalit, hämmästys
tai hauskuus palkintoina

Hauskuuden eetoksessa urheilun ytimessä ovat ystävät ja kaikenlainen tekeminen urheilun parissa. Harjoitellessa on mukavaa ja kilpailuihin osallistutaan, koska se on kivaa. Harjoituksissa on hyvä tunnelma ja valmentaja on merkittävässä roolissa tunnelman luojana. Epäonnistumista ei ole tarpeen pelätä eikä hävetä. Tässä eetoksessa kanssakilpailijat nähdään ystävinä ja kilpailut ovat sosiaalisia tapahtumia.

– Huolenpidon eetos kuuluu kuvauksina lämpimästä ihmissuhteesta. Urheilijalla on tunne, että hänestä välitetään ja häntä arvostetaan.
Turvallisuuden tunne on olennainen osa tätä eetosta. Turvallisuuden tunne syntyy monista asioista. Valmentaja kannustaa, rohkaisee ja aidosti uskoo urheilijan onnistumiseen. Epäonnistumisen hetkellä hän on läsnä lohduttamassa ja kannustamassa eteenpäin. Valmentaja on läsnä urheilijan elämässä urheilun ulkopuolellakin. Urheilija on tärkeämpi kuin urheilusuoritus, Hämäläinen summaa.

Piilo-opetussuunnitelma
vaikuttaa takana

Toiminnan taustalla oleva eetos vaikuttaa siihen, miten suhtaudutaan omaan kehoon, kanssakilpailijoihin ja muihin urheilun toimijoihin.

Urheilun eetosten näkyväksi tekeminen on tärkeää, kun urheilutoiminnassa asetetaan tavoitteita toiminnalle ja valitaan toimintatapoja. Urheilujärjestöt, - seurat ja yksittäiset valmentajat voivat asettaa toiminnalleen tavoitteita, mutta mikäli urheilutoimintaa ohjaavat ideat ja urheilun ”piilo-opetussuunnitelma” jätetään huomiotta, voi lopputuloksena olla jotain muuta kuin tavoitteiden
mukaista toimintaa.

Valmentajakoulutuksessa siirtyminen sisällön merkityksen painottamisesta valmentajan taitojen oppimiseen on jo meneillään.

– Tutkimukseni perusteella valmentajan reflektointitaidot nousevat erittäin tärkeiksi. Valmentajan toiminnassa se on oman toiminnan arviointia, uuden tiedon liittämistä opittuun, palautteen saamista urheilijoilta ja muilta toimijoilta sekä toiminnan kehittämistä, Kirsi Hämäläinen korostaa.

Hämäläisen tutkimus perustuu 264 nuoren urheilijan kertomuksiin valmentajistaan.

Tietoja väitellestä

Kirsi Hämäläinen kirjoitti ylioppilaaksi Pieksämäen lukiosta vuonna 1982. Hän valmistui liikunnanohjaajaksi Pajulahden urheiluopistosta vuonna 1985, liikuntatieteen maisteriksi Jyväskylän yliopistosta vuonna 1992 ja liikuntatieteen lisensiaatin tutkinnon hän suoritti vuonna 2003.

Hämäläinen on työskennellyt opettajana ja erilaisissa valmennuskeskuksen tehtävissä Liikuntakeskus Pajulahdessa. Hänellä on ollut useita luottamustoimia urheilujärjestöissä ja Opetusministeriön työryhmissä ja hän on ollut valmentajakoulutuksen maailmanjärjestön, ICCE:n, hallituksessa vuodesta 2001. Nykyisin hän on Lahden ammattikorkeakoulun Liikunnan laitoksen yliopettaja ja siirtyy tänä vuonna koko laitoksen siirtyessä Haaga-Helia ammattikorkeakoulun Vierumäen yksikköön.

Teos on julkaistu sarjassa Jyväskylä Studies in Sport, Physical
Education and Health numerona 127.

Hämäläisen vastaväittäjänä oli professori Kari Uusikylä Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Lauri Laakso.