Professori Juha Suoranta.

Sivistyksen yövartio

Vapaassa sivistystyössä opiskelee vuosittain noin miljoona aikuista. Vapaatavoitteiset opinnot rikastuttavat ja vireyttävät elämää monilla rahassa vaikeasti mitattavilla tavoilla.

Tätä ei ole juurikaan huomioitu Valtioneuvoston uudessa koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa (KESU), jossa etusijalle on tuleviksi vuosiksi nostettu ammatillinen koulutus. Valtio-ohjatussa koulutuksen nollasummapelissä jollekin lisää on parhaimmillaankin joltain toiselta pois.

Vapaan sivistystyön piirissä aikuiset kartuttavat pääasiassa erilaisia taitoja, vieraista kielistä kädentaitoihin, eivät niinkään yhteiskunnallista tietoisuuttaan.

YHTEISKUNNALLISTEN opintojen niukasta harrastuksesta on huolissaan Vapaan sivistystyön yhteisjärjestön (VSY) pääsihteeri Aaro Harju (HS 13.1.2008). Hänen mukaansa kansalaiset ovat nykyisin "käsittämättömän välinpitämättömiä" yhteisistä asioista, vaikka vain osallistumalla voi vaikuttaa.

Yksilöiden lisäksi hän osoittaa sanansa rahaa jakavalle valtiolle: se on tarjonnut toimintaa aktiivisille, mutta laiminlyönyt yleisen kansalais- ja demokratiakasvatuksen jättämällä antamatta resursseja vapaaseen sivistystyöhön kuten muissa Pohjoismaissa.

Niissä ihmiset ovat virkeitä osallistujia, käyvät äänestämässä ja vaalivat yhteisöjään, vaikka vapaa sivistystyö tuskin on asian ainut selittäjä.

Joskus kansalaiset aktivoituvat tosin liiaksikin niin kuin Tanskan esimerkki osoittaa. Harjun mukaan vapaan sivistystyön arvostus nousee sen omin toimin mutta myös valtion koulutus- ja sivistyspolitiikan sekä taloudellisten resurssien avulla.

HARJUA TULKITEN me kansalaiset olemme passivoituneet ja valtio vetäytynyt sivistykselliseen yövartioon. Miksi näin on?

Teatteriohjaaja Kristian Smeds pani näytelmänsä Tuntematon sotilas loppuun näyttelijöiden yhteislaulun: ”Suomi on kuollut, Suomi on kuollut...”, samalla kun näyttämölle heijastettiin toisen tasavallan merkkihenkilöiden kuvia presidentti Tarja Halosesta kirjailija Väinö Linnaan, joita ääni- ja kuvatehostein ikään kuin kaadettiin.

Mutta jokin on muuttunut muuallakin kuin teatterilavalla. Yövartijavaltion jäljet alkavat näkyä eri puolilla yhteiskuntaa; ei vähiten sillä laajalla julkisen työn kentällä, jossa yritetään pitää huolta niistä, jotka tarvitsevat apua ja kaipaavat huolehtimista.

VAPAAN SIVISTYSTYÖN suomalaisessa historiassa on kaksi suurta linjaa. 1800-luvun lopulla alkaneella linjalla niin fennomanian kuin nais-, raittius-, työväen- ja nuorisoseuraliikkeen panos oli tunnetusti vahva. Syntyi ”kansallinen herätys”, kylistä ja muutamista teollisuuskeskittymistä tuli sivistystyön keskuksia; niiden perustalle rakennettiin pitkään kestänyt kansallinen yhtenäisyys.

Sivistyksen ensimmäistä linjaa kesti jotakuinkin sata vuotta, aina 1900-luvun lopulle. Tuolloin ensimmäisen linjan rinnalle alkoi syntyä toinen, globaali linja. Sen puitteissa ryhdyttiin hahmottelemaan näkyjä globaalista maailmankylästä, jossa ihmiset pitävät toisiinsa yhteyttä erilaisin tietoteknisin välinein ja tietoverkoin. Internet on tehnyt näistä kaavailuista arkipäivää.

VAPAA SIVISTYSTYÖ syntyi kansalaisliikkeinä, nykyisin sen hallinnolliset ohjausmekanismit ja käytännön toimintamuodot saattavat ottaa enemmän kuin antaa, vaikka osallistujia toimintaan vielä riittää. Tältä kannalta Harjunkin kommentin voi lukea sivistysjärjestöjen asiaa ajavaksi poliittiseksi edunvalvontapuheenvuoroksi sopivilla tutkimustuloksilla ryyditettynä.

Harjun puheenvuoron poliittinen viesti saattaa kuitenkin olla hieman jälkijättöinen. Suomen kansallinen sivistysprojekti on vaipunut mailleen yhtenäiskulttuurin vanavedessä ja sen sijalle on tullut kansainvälinen viihdeteollisuus ja valtioiden rajat ylittävä kommunikaatio.

KANSAINVÄLISYYS on tarkoittanut valtavia taloudellisia ja yhteiskunnallis-sosiaalisia vaikutuksia kansallisvaltioihin kohdistuvine heijastumineen mukaan lukien vapaa sivistystyö.

Samalla on synnytetty eräiden Yhdysvalloissa suosittujen talousoppien mukainen kilpailuretoriikka, jonka perusteella valtio on vetäytynyt – tietoisesti tai ajopuuna – kansallisen sivistystehtävänsä lisäksi sosiaali- ja terveyspolitiikaksi kutsutuista hoiva- ja huolenpitotehtävistään.

Ehkä Harjun puheenvuorossaan mainitsemaa yksittäisten ihmisten ”käsittämätöntä välinpitämättömyyttä” tulisi tarkastella myös tätä talous-, terveys-, koulutus-, kulttuuri- ja sivistyssektorien muodostamaa yhteiskuntapoliittista kokonaisvaikutelmaa vasten.

SUOMALAISTEN TEKEMÄN työn arvon valuminen ulkomaille on luonut uutta kysyntää monenmoiselle vapaaehtoistyölle, joka nostetaan esiin erilaisissa keskusteluissa kuin kani hatusta, vaikka vapaaehtoistyön sekä suku- ja naapuriavun perinne on Suomessa pitkä ja tunnettu hyveineen ja paheineen.

Hyvinvointivaltion kumouksellinen tarkoitus oli vain hieman vähentää tätä yksittäisten ihmisten taakkaa ottamalla tasaisemmin parempiosaisilta ja jakamalla vähempiosaisille sekä luomalla julkinen auttamisjärjestelmä.

Mitä muuta tavallisten ihmisten työllä kartutettujen julkisten resurssien vähentäminen, tai niiden muuttuminen harkinnanvaraisiksi, tarkoittaa vapaan sivistystyön ja koko yhteiskunnan kannalta kuin paluuta 1800-luvun lähtökuoppiin?

Juha Suoranta

Kirjoittaja on aikuiskasvatuksen professori Tampereen yliopistossa.