Kulttuurimme perushahmot yhdessä esiin, ehdottaa Eero Ojanen.

Runeberg, Lönnrot ja Snellman

”Voi kiitos sinä suuri Ryynegreen, joka kirjoitit meille Seitsemän veljestä, sanoi ukko Snellmanin patsaalla”.

Joskus junamatkalla kuultu vitsi kuvastaa sitä, miten suurmiehet toisinaan menevät suomalaisilla suloisesti sekaisin. Mutta onko se mikään ongelma?

Itse asiassa ongelma saattaa joskus olla päinvastainen. Siis se, että kulttuurimme perushahmot ovat ihmisten mielessä irrallisia ja erillisiä nimiä, jotka eivät lainkaan kohtaa toisiaan. Snellman, Lönnrot, Runeberg ja muut 1800-luvut hahmot tiedetään jollain tapaa, periaatteessa, mutta miten he kaikki suhtautuvat toisiinsa, millaisen kokonaisuuden he muodostavat?

Yksittäisten merkkihenkilöiden juhlavuosien viettäminen on hyvä asia, mutta millä tavoin nuo velikullat saataisiin yhdessä esille? Otsikkomme kolmen miehen keskinäiset ystävyyssuhteet kestivät yli 50 vuotta, opiskeluajoista vanhuuteen saakka. Ne ovat upea tarina kaikkine särmineen ja kolhuineen, mutta ennen kaikkea vahvan keskinäisen luottamuksen ja kunnioituksen ansiosta.

Suomalaisen kulttuurin pohjaa luotiin 1800-luvulla varsin pienessä piirissä. Voi toki olla, että suurmiehiä on muistettu liikaakin ja jotkut muut ovat jääneet heidän vuokseen varjoon. Silti patsaitten kaataminen ei jaksa kiinnostaa sitten tippaakaan. Hämmästyttää päinvastoin, miten suuriin ja kestäviin saavutuksiin nuo sangen pienet piirit yltivät.

Myös suurmiesten kuvaamisen tavassa on varmasti ollut yksipuolisuuksia. Julkinen ja yksityinen puoli ovat tähän asti olleet ehkä liiaksi erillään. Kun esimerkiksi Snellmanin Kootut teokset on nyt saatu uutena ja vihdoin myös täydellisenä versiona suomeksi, niin ehkä eniten uutta tarjoaa juuri yksityishenkilö-Snellmania, aviopuolisoa ja perheenisää koskeva materiaali. Suurmiesten suhde toiseen sukupuoleen on teema, joka juhlavuotena näyttää herättävän erityistä kiinnostusta.

En silti usko, että on tarvetta mihinkään täydellisiin uudelleenarviointeihin. Päinvastoin, 1800-luvun ja sen klassikoiden keskeinen asema koko suomalaisessa kulttuurissa kannattaisi myöntää selkeästi. Vaikkapa 1800-luvun puolivälin Suomen asemassa ja henkisessä tilanteessa on myös hämmästyttävän paljon yhtäläisyyksiä nykypäivän kanssa. Viime vuosisadalla monet identiteettiasiat sen sijaan saattoivat olla hyvinkin toisella tavalla.

Suomen nousu 1800-luvun globalisaatio- ja keskittymispaineissa oli hämmästyttävä ilmiö. Nuo mainitut vaikuttajat lähtivät siitä, että kansainvälistymisen vaikeiden haasteiden edessä olennaista on oman kulttuurin, oman perustan, luominen ja säilyttäminen. Suomalaisuus, oma perintö, voidaan myös nyt löytää vanhalla, hedelmällisellä tavalla.

Eero Ojanen

Kirjoittaja on filosofi ja kirjailija. Kolumni on julkaistu Aimassa 2/2006.