Kansalainen vaikuttajana – Viritysmusiikkia keskusteluun

Lähestyn kansalaisena vaikuttamista etupäässä nuorten kautta siksi, että olen nuorisotutkija, myös siksi, että monet kiinnostavat kansalaistoiminnan teemat, trendit ja kysymykset peilautuvat terävästi nuorten kautta. Viritysmusiikki tarkoittaa sitä, että esitän ensiksi muutamia havaintoja kansalaisuudesta ja kansalaisuuksista.

Otan ensiksi esiin politiikan popkulttuuristumisen. Tutumpi termi sille on mediapolitiikka. Se viittaa tilaan, jossa on etäännytty aika kauaksi klassisista kansalaisuuden ideaaleista, joiden mukaan kansalainen on julkisessa tilassa näkemyksiään perusteellisesti ja tietopohjaisesti argumentoiva sivistynyt täysi-ikäinen toimija.

Tällaisessa ideaalisessa mallissa puolueet täyttävät kansalaisyhteiskunnan pumppuefektiä. Niiden tehtävä on artikuloida eri kansalaisryhmittymien ja luokkien huolia, mielialoja, teemoja sekä tavoitteita niiden välittämiseksi ”ylös” poliittisen koneiston ja päätöksenteon eri portaille niin, että poliittisen järjestelmän kansalaiskudos pääsee neuloutumaan.

Tuollainen juhlallinenkin konteksti on mennyt menojaan, politiikan kentälle on juossut liikkuva, yksilöllistynyt äänestäjä, jonka sidos viiteryhmiinsä on paljon hennompi kuin ammoisten aikojen (sodan jälkeinen periodi vuoteen 1987 asti) vastaavilla toimijoilla.

Yhdistyskansalaiset ja kuluttajakansalaiset

Ammoisten aikojen kansalaisuutta kutsun sen kummemmin perustelematta yhdistyskansalaisuudeksi ja tätä uutta figuuria kutsun kuluttajakansalaisuuksiksi. Kuluttajakansalainen voi olla myös viihteellistyneen mediapolitiikan tehtävänjaoissa passitettu ensisijaisesti katsomoon. Sieltä zoomaillaan, mitä politiikassa tapahtuu, ja ennen kaikkea, miltä kaikki näyttää. Työjärjestys ja henki ovat iltapäivälehtien ja muun juorutalouden asettamia, mikä vääjäämättä heittää politiikan sisällöt marginaaliin. Sen sijaan erialaiset asetelmat ja henkilöiden väliset dramaattiset spiraalit nousevat keskiöön. Mentaliteetti on shoppailijan ja kaiken tulos on politiikan spektrien pinnallistuminen.

Vai onko? Liikkuva äänestäjä on myös leikillinen äänestäjä. Kun politiikka on mediayhteiskunnan kuluttajakansalaisen valintojen asiaa, osa populaarikulttuuria, lähtevät esimerkiksi äänestämisen motiiviperustat kiinnostavasti liikkeelle.

Kuulin alkuvuodesta seuraavan pienen kertomuksen. Vasemmistoa silloin tällöin äänestänyt nuori aikuinen pohti motiivejaan äänestää Niinistöä taannoisissa presidentinvaaleissa. Vaikka kertomuksen kohde oli kuusi vuotta sitten äänestänyt Halosta, oli hänestä jännittävää nähdä miltä Halosen naama näyttäisi Tarmo Ropposen viimeistä kertaa kipparoimassa YLEn vaalivalvojaisissa mahdollisen tappion tultua ilmi.

Jos nämä väitteet ovat totta, ne koskevat julkisuuden ja puoluelaitoksen tilaa. Jos tahtoisi olla analyyttinen, pitäisi pysyä puhumaan hallintavan muuttumisesta ja isommasta kokonaisuudesta johon tämä julkisuuden rakennemuutos kytkeytyy. Se ei kuitenkaan ole tämän paperin teema.

Tietyllä tavalla ironisoivasta startista huolimatta tilanne ei ole minusta kuitenkaan niin surkea kuin tämä avaus antaa olettaa. Uudet mediayhteiskunnan julkisuusmuodot tarjoavat myös mahdollisuuksia kansalaisille vaikuttajina.

Osallistujatyypit

Koska en ole politologi, jouduin hieman aprikoimaan saamani tehtävänantoa: erilaiset osallistujat ja vaikuttajat (osallistujatyypit, intensiteetti, mahdollisuudet ym.), erilaiset tavat osallistua nyky-yhteiskunnassa. Kari Paakkunainen kehotti hakemaan jaotteluja tuoreesta Tuomo Martikaisen ja Sami Fredrikssonin tutkimuksesta.

Ja totta, tarjolla on vuo ryhmittelyjä pääkaupunkiseudun nuorten poliittisten suuntautumisen vaihtoehdoista: libertaarinen uusvasemmisto, liberaali-individualistinen oikeisto, hiljainen enemmistö, uuskonservatiivinen reaktio ja markkinaliberaalit.

Ryhmittelyanalyysin avulla luodut ryhmittymät eivät ehkä suoraan kerro uusista osallistumisen käytännöistä. Mitä poliittinen osallistuminen oikein on? Geraint Parry kumppaneineen tarjoavat poliittisen osallistumisen kuusikulmion, joka koostuu äänestämisestä, puoluekampanjoista, kollektiivisesta toiminnasta, lobbauksesta, suorasta toiminnasta ja poliittisesta väkivallasta.

Tämä rinnastuu Lynn Chisholmin ja Siyka Kovachevan jaotteluun. Heidän mukaansa poliittinen osallistuminen koostuu (a) politiikan instituutioihin osallistumisesta (vaalit, äänestämien, kampanjat ja jäsenyydet puolueissa) (b) protestitoiminnasta (mielenosoitukset ja uudet sosiaaliset liikkeet) ja (c) kansalaistoiminta (yhdistyselämä, vapaaehtoistyö, yhteisöprojektit).

Leena Suurpää valistaa sähköpostissaan tämän kirjoittajaa:

Lukisin osallistujatyypit akselilla "formaali" osallistuminen (järjestöt ym. selkeästi tai pysyvästi organisoidut osallistumisen muodot) vs. "ei-formaali" osallistuminen. Ei-formaali on harhaan johtava, mutta tarkoitan sillä koko niin sanotun. uuden politiikan (tai no, eipä tuo nyt niin "uutta" ole) arsenaalia kaikkine liikehdintöineen, uudenlaisine yksilö-yhteisö -virityksineen, netti- ym. julkis-ykstyisine areenoineen.

Osallistumisen foorumeita on paljon

Aihetta koskevassa eurooppalaisessa tutkimuskeskustelussa on tyypillistä todeta, että edustuksellisen demokratian instituutiot ovat vain yksi nuorten osallistumisen foorumi ja että nuoret ovat irtoamassa niistä. Nuorten kuihtuvan (?) vaalikansalaisuuden rinnalla voidaankin nähdä
kasvava flora ja fauna, kokonainen nuorten oman ja uuden politiikan kirjo.

Moninaisuutta korostavat vielä erilaiset nuorisotoimen, yhdistysten ja järjestöjen - EU:n tuella tai sitä ilman - toimivat osallisuushankkeet sekä nuorten vaikuttajarakenteet, jotka vetävät nuoria mukaansa.

Kysymys kuuluukin, korvaavatko kansalaistoiminnan uudet muodot perinteisen poliittisen osallistumisen vanhat muodot? Ehkä on kyse myös siitä, mitä näkee politiikaksi, politiikan ja poliittisen toiminnan määrittelystä.

On perusteltua olla huolissaan nuorten vaalikansalaisuudesta, niukasta nuorten kiinnostuksesta vaaleissa vaikuttamiseen , mutta se ei kerro koko totuutta nuorten politiikkasuhteesta. Äänestysaktiivisuuden laskun rinnalla on voitu todeta nuorten kansalaistoiminnan, aktivismien, verkostojen ja liikkeiden uusia nousuja ja laskuja. Euroopassa voi leimahtaa ennakoimattomasti mittavia joukkodemonstraatioita.

Marraskuussa 2001 opiskelijat mobilisoituivat Espanjassa joukkomielenosoituksiin hallituksen yliopistolainsäädäntöä vastaan. Seattlen 1999 mielenosoituksista käynnistyi globalisaatiokriittisten mielenosoitusten sarja, jonka demonstraatiota oli myös Euroopassa. WTC-iskuun saakka tämä protestiaalto keräsi yhä suurempia määriä mielenosoittajia. Sitten ne kuihtuivat pois.

Seuraava tiivistymä liittyi Irakin sodan vastaisiin protesteihin. Marraskuussa 2002 öljytankkeri Prestige upposi Galician rannikolla ja vahinkojen korjaaminen jäi kansalaisliikkeiden ja järjestöjen harteille. On tendenssi, että nuorten kansalliset mielenilmaukset ja tapahtumat ylittävät usein uutiskynnykset ympäri maailman: 'Riots in France' (CNN, Nov 2005) tai ranskalaisopiskelijoiden protesti nuorten työmarkkinalakeja vastaan huhtikuussa 2006.

Barcelonassa nuoret protestoivat keväällä 2006 ravintoloiden ikärajoja sekä kalliita anniskeluhintoja vastaan. EuroMayDay-verkoston vapputapahtumat Berliinissä ja Tukholmassa olivat poikkeuksellisen mittavat. Helsingissä vastaava tapahtuma johti melko näkyvään yhteiskunnalliseen keskusteluun nuoren sukupolven ehdoista, pätkätyöstä ja perustulosta.

Miten näitä arvioisi? Jollekin luetellut tapahtumat – tai ainakin jotkut niistä – ovat huligaanien riehuntaa. Toisille ne ovat merkkejä jälkimodernin ja globaalin mediayhteiskunnan tiuhaan vaihtuvista protesti-ilmiöistä, joita konventionaalinen ja institutionalisoitunut poliittinen teoria ei mitenkään osaa ymmärtää.

Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ry. antoi julkilausuman 10.5.2006 Helsingin vapun tapahtumista. Allianssi ry. ”pitää näin valitettavana vappuyön tapahtumia VR:n makasiineilla ja mielenosoitusten yhteydessä. Tapahtuneen ansiosta marginaalinen joukko nuoria tuli leimanneeksi yleisesti suomalaista nuorisoa. Erityisesti tästä kärsivät yhteiskunnallisesti aktiiviset nuoret, jotka uskaltavat tuoda mielipiteitään julki laillisin keinoin…”.

Allianssilaiset tuntuvat asettuvan sille kannalle että katuosallistumisen uudet ja suomalaisittain rajutkin muodot nakertavat edustuksellisen demokratian toimintamahdollisuuksia ja legitimiteettiä.

Aktioita syttyy ja sammuu

Toisaalla on (suomalaisia) nuorisotutkijoita, jotka pitävät mainittuja mielenosoituksia merkkinä, signaaleina, oireina nuorten yleisestä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Sillä saralla on viehättäviä käsitteitä kaiken ymmärtämiseksi tarjolla. Yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimuskirjallisuuden klassinen käsitteistö (”liike”, ”vaiheet”, ”hulluuden hetket”, ”rakastuminen”) ovat saaneet rinnalleen ”verkostot” ”protestiaallot”, ”aaltojen kasaantumiset”, ”projektit”, ”amebat”, ”palaset”, ”sirpaleet”, ”identiteettien stilisoinnit”.

Enää puuttuu nuorisososiologian aikalaistulkki, joka yrittäisi (epätoivoisestikin, mediajulkisuudessa, tietty) ymmärtää mielenosoitusten leimahduksia välkkyvä ledivalo -metaforan avulla.

Nuorten nopeita aktioita syttyy ja sammuu uuteen urbaaniin poliittiseen tilaan – jota luonnehtii keskuksen puuttuminen - internetistä kaduille ja toreille aikuisille ja aikuismielisille käsittämättömällä sykkeellä.
Sukupolviliikkeet keskenään erilaiset
Vakavasti puhuen taustalla on sukupolviliikkeiden ero.

Aikaisemmissa historian vaiheissa Euroopassa 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla nuorten yhteiskunnalliset liikkeet kanavoituivat kollektiivisiin puoluemuodostumiin tavalla tai toisella.

Nykysukupolven, portfoliopolven järjestökiinnittymiset ovat aiempaa yksilöllisemmät, kollektiivisuus ja yhteinen toiminta merkitsevät 2000-luvulla eri asiaa kuin 1970-luvulla. Nykyisten yhteiskuntien eläjilleen tarjoamat yhteisöllisyyden muodot, yhteisökudokset ovat monilta osin erilaisia kuin esimerkiksi 1970-luvun vastaavat asiat. Tämä seikka näkyy nykynuorten politiikkasuhteissa.

Robert Putnamin Yhdysvaltoja koskeva tiivistys ei kuitenkaan päde sellaisenaan Eurooppaan ja Suomeen. Putnam sanoo, että sosiaalinen luottamus ja kansalaistoiminta ovat romahtaneet Yhdysvalloissa 1900-luvun lopulla.

Nettidemokratia uusi osallistumisen muoto

Internet muodostaa yhden nuorten politiikan uusista foorumeista. Tunnetusti nuoret ovat digitaalisen yhteisöllisyyden käyttövoima. Nettiadressit ovat suosittuja nykypäivän kannanoton tapoja. Euroviisuvoittaja Lordin fanit suuttuivat taannoin kun Aller-kustantamon juorulehti Seitsemän päivää julkaisi kannessaan kuvan maskittomasta laulaja Tomi Puutaansuusta. Lehti toimi näin levikin ja rahan kiilto silmissään, vaikka laulaja oli vedonnut tiedotusvälineisiin että hänen maskitonta naamaansa ei näytettäisi julkisuudessa. Kolmessa päivässä Seiskan boikotointia vaativa nettiadressi keräsi yli 200 000 allekirjoitusta. Monet lehden ilmoittajista pelästyivät ja yhtyivät vaatimusten kuoroon. Lehti taipui nopeasti anteeksipyyntöön.

Tämä on erinomainen esimerkki digidemokratian tomintalogiikasta, myöhäismodernin civic virtuen, kansalaishyveen ilmenemismuodosta.

Digidemokratia toimii myös EU:n tasolla, www.oneseat.net on keräsi yli miljoona allekirjoitusta adressiin jossa vaadittiin että europarlamentti kokoontuisi vain yhdessä kaupungissa, Brysselissä. 200 miljoonaa euroa per vuosi säästyisi jos Brysselin ja Strasbourgin välinen logistinen ralli järkevöitettäisiin.

Mitä on tehtävä?

Ehkä ei ole järkevää asettaa vastakkain nuorten poliittisen toiminnan eri muotoja, vanhan mallista äänestyskansalaisuutta ja uuden tyyppistä toimintaa. Puhumattakaan konventionaalisesta nuorten yhteiskunnallisesta toiminnasta, jota suomalaisittain voidaan kutsua Allianssi-segmentiksi (vrt. Allianssin julkilausuman itsemäärittely: yhteiskunnallisesti aktiiviset nuoret, jotka uskaltavat tuoda mielipiteitään julki laillisin keinoin) ja eurooppalaisittain Youth Forum -segmentistä.

Sama koskee kaikkia kekseliäitä osallisuushankkeita, joita on leegio ja joissa kansalaishyveitä istutetaan usein neuvokkaastikin nuorten mentaliteettien perustoiksi.

Puolueiden alhainen arvostus nuorten parissa on edustuksellisen demokratian kannalta ongelma, koska näin syntyy kuilu poliittisen eliitin ja nuorten välille. Toteutuessaan tällainen kuilu vaarantaa koko järjestelmän legitimiteettiä.

Että nuoret vieroksuvat poliittisia puolueita, ei ole sinänsä mikään nuorisoilmiö. Politiikka ei ole sama asia 2000-luvun globaalin Euroopan mediayhteiskunnissa kuin sanotaan 40 vuotta sitten. Puolueet toimivat nykyisin eri tavoin. Nykyisin puolueet ovat supistuneet vaalikoneistoiksi, kansalaisyhteiskunnan pumppufunktio on kadonnut, koska myös yhteisöt ovat muuttuneet toimintatavoiltaan.

EU on tuonut mukanaan transnationaalin tason niin, että jäsenmaiden kansallisten parlamenttien pelivarat omine politiikkojensa suhteen ovat huveta. Puolueet eivät voi enää tukeutua yhteisöjen kansalaiskeskusteluun ja myös päinvastoin, kansalaiset eivät voi tukeutua puolueisiin, kuten tekstini alussa pohdiskelin. Kansalaiskeskustelujen dynamiikka on muuttunut journalismin viihteellistymisen ja internetin myötä.

Politiikan keskiöön astunut mediavaikuttaminen

Kyse on uudesta julkisuusrakenteesta, jossa mediavaikuttaminen nousee puolueille keskeiseksi. Näin olemme keskellä mielikuvien politiikkaa, puolueet taistelevat näkyvyyden saamisesta tiedotusjulkisuuden eri foorumeilla, myös netissä.

Mikään nykypuolue ei voi saada menestystä vaaleissa ilman ammattitaitoista markkinointistrategiaa, siis ilman puolueen aatteen ja siihen perustuvan poliittisen linjan tuotteistusta.

Kontakti äänestäjiin luodaan ensi sijassa erilaisilla mediavälitteisillä foorumeilla, mikä korostaa laajalevikkisten tiedotus- ja keskustelukanavien merkitystä. Nämä prosessit myös muokkaavat sisältöjä, politiikka viihteellistyy.

Myöhäismodernit tunnekulttuurit ovat läsnä – kohut, skandaalit, kiihkoilut nousevat määrittämään politiikan agendoja. Näin poliittinen kansalaisuus ja kuluttajakansalaisuus sekoittuvat kiintoisaksi hybridiksi.

Puolueet ja niihin liittyvä poliittinen järjestelmä voivat olla kiinnostavia asioita nuorten mediakuluttajien – pitäisikö käyttää termiä mediakansalaisten – kannalta, jos ja kun ne taipuvat populaarikulttuurisiksi ilmiöiksi. Jos vaaleissa on henkilöiden välistä dramatiikkaa ja lööppijulkisuuteen asettuvaa imua, se kiinnostaa laaja-alaisesti monenlaisia nuoria ja muita nuorekkaita äänestäjiä. Politiikka sinänsä on nuoria kohtuullisesti kiinnostava teema.

Sofia Laine briefasi kirjoittajaa: Nuoret (18-33 v.) suhtautuvat itse positiivisemmin politiikkaan kuin miten ajattelevat muiden suhtautuvan politiikkaan. On nurinkurista, että julkisessa keskustelussa korostetaan nuorten poliittista passiivisuutta. Siksi kielteisyyden korostaminen olisi syytä lopettaa ja jatkossa korostaa sitä, että asennetasolla on poliittisen osallistumisen potentiaalia.(Grönlund ym. 2005).

Voisin lisätä: sitä paitsi myös äänestyskansalaisuus voi toimia kuten edellä heittämäni ledivalo-metafora. Sopivassa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa voi leimahdus tapahtua (nuorten) äänestyskopeissakin. Suomessa presidentinvaaleihin osallistuminen on vilkkaampaa kuin osallistuminen muihin vaaleihin. On myös hyviä perusteita äänioikeuden ikärajan laskemiselle 16 vuoteen. Suomessa tätä puuhataan kuntavaaleihin, mutta miksi samaa keskustelua ei voisi ulottaa valtakunnallisiin vaaleihin?

Kuluttajakansalaisen arjen valinnat

Edellä keskustelin kuluttajakansalaisuuksista suhteessa mediapolitiikkaan.

Kuluttajakansalaisuus on kytköksessä kuitenkin myös eettisen kulutuksen ja kestävän kehityksen teemoihin. Kulutusvalinnoillaan ihmiset kommentoivat globaalia taloudellista järjestystä ja sweat shoppien huonoja käytäntöjä.

Piintyneimmänkin behavioristisen suuntauksen politologin tulisi nähdä, että politiikka on läsnä, kun nuoret boikotoivat milloin mitäkin epäeettisen tuotantoketjun läpi tuotettua tavaraa. Ruuan ja syömisen poliittisuus on ilmeinen seikka. Voidaan puhua elämänpolitiikasta.

On miltei klisee puhua tällaisessa yhteydessä reilusta kaupasta, mutta mainitsemattakaan sitä ei voi olla. Markkinoille on syntynyt kokonainen genre eettisesti virittyneitä tuotteita ja tuoteperheitä, joita erityisesti nuoret suosivat. On ekologisia kasseja sekä vaatteita, jopa voidaan asettaa kysymys eettisistä farkuista ja reilusta matkailuista (vapaaehtoinen matkavero).

Tietysti kuluttamisen poliittisuutta voi epäillä. Eihän maailmaa voi parantaa yksin ostamalla. Tarvitaan instituutioissa toimimista, tarvitaan talouspolitiikkaa, tarvitaan valtioiden välisiä sopimuksia. Tämä tarkoittaa tylsää vääntöä, tylsää politiikkaa, tylsää kokouskansalaisuutta. Mutta se on välttämätöntä rakenteiden muuttamiseksi.

Tähän nuorisojärjestöt ovat omiaan sosiaalistaessaan toiminnoissaan nuoria päättäjiä. Silti teema – vaikuttaminen ostamalla – on polttavan tärkeä, koska se johtaa kestävän kehityksen näkökulmaan.

Tärkeä se myös siksi, että sen kautta voimme mieltää kulutuksen ja kansalaisuuden suhteessa toisiinsa – arjen valinnoilla on etiikkansa ja kullakin meillä vastuumme ylettömän kuluttamisen seurauksista.

Tulee toimia globaalisti ja glokaalisti

Teema voi johtaa ajattelemaan myös nykykehityksen kestämättömyyttä. Samalla kytken kuluttajakansalaisuuden globaaliin kansalaisuuteen. Maailma tila 2006 – raportti kuvaa nykymaisemaa, jossa Intia ja Kiina alkavat olla globaaleja mahtivaltioita. Niihin kehittyy yhä kasvava kuluttava keskiluokka, joka tottumuksiltaan muistuttaa länsimaiden lajikumppaneiden elämää. Tämä yhtälö on mahdoton. Kasvun rajat tulevat vastaan.

Tämä virittääkin kiintoisan kysymyksen, kenellä oikein on oikeus länsimaiseen yltäkylläisyysyhteiskuntaan, millä oikeudella voimme Euroopassa evätä kiinalaisen talonpojan lapselta jääkaapin, viihde-elektroniikan ja auton. Pohjoisten alueiden kehitystarina ei ole yleistettävissä maailmanlaajuiseksi, globaali yltäkylläisyysyhteiskunta on mahdottomuus.

Mitä muuta tämä voi tarkoittaa kuin resurssien oikeudenmukaisempaa jakoa maailman mitassa?
Yksi vastaus on: pitää pohtia YK:n roolia globaalin hallinnan välineenä, pitää toimia paikallisesti, globaalisti ja glokaalisti. Idealismille on toimintatilaa ja tilausta. Peace One Day, ex-näyttelijä Jeremy Gilleyn dokumentti (BBC 2004, TV 2 18.10.2006) on hersyvä kertomus siitä, miten asiaansa uskova toimijaväsääjä (”fool or visionary”) yrittää saada aikaan jokavuotisen maailmanlaajuisen tulitaukopäivän.

Miten vähän tai ei juuri lainkaan vaikuttamista voitaisiin lisätä

Asian periaatteellisen ulottuvuuden muotoilen seuraavasti. Ei voi olla poliittinen kansalainen, jos sosiaalisen ja taloudellisen kansalaisuuden ehdot eivät ole täyttyneet. Syrjäytetyt ihmiset eivät äänestä, koska heiltä puuttuu kuulumisen ja luottamuksen kokemus sekä emotionaalinen perusta. Alistetut, köyhät ja sekundaarisen aseman eläjät on vaikea aktivoida toimintoihin.

Oma teemansa on tietysti se, että ksenofobialla voidaan koota marginaalin ääniä. Osallistuminen virittää kysymyksen täysivaltaisuudesta, jäsenyyden täysistä ehdoista.

Voiko olla jonkin yhteisön täysivaltainen jäsen, jos on asemaltaan sekundaarinen? Ei riitä, että nuoret sosiaalistetaan toimijoiksi, kasvatetaan myöhäismodernin eurooppalaisen civic virtuen omaksujiksi, digidemokratian väsääjiksi ja että heille tarjotaan osallistumisen puitteet.

Nuoret tarvitsevat tilan, paikan ja kunnollisen yhteiskunnallisen aseman ja niitä vastaavat oikeudet, mutta myös johonkin kuulumisen emotionaalisen kytköksen.

Vielä terävämmin asia koskee maahanmuuttajia. Riittääkö maahanmuuttajanuoren formaali jäsenyys hyvinvointivaltiossa kansalaisena toimimisen pontimeksi? Siis että hän pääsee koulutuksen piiriin, oppii suomen kieltä ja saa ehkä jopa töitä. Ei ehkä, jos emotionaalisen integraation ja hyvinvoinnin informaalit ulottuvuudet eivät ole kunnossa .

Anu Gretschel briefasi saman suuntaisesti kirjoittamalla sähköpostiinsa 14.10.2006 näin:

Itse pidän paljon tärkeämpänä ”nuorten” saamista mukaan lähellä olevan ympäristön ja humaanin ylläpitoon itse toimien: ”Monipuolinen vuorovaikutus kaiken lähellä olevan humaanin ja materiaalisen kanssa tekee lapsesta ja nuoresta pätevän, toivotun, tarpeellisen ja vastuutakantavan kanssaeläjän – hänen itsensäkin mielestä. Lapsi ja nuori kasvavat osaksi yhteisöä ja ympäristöä, eikä sen ulkopuolelle – vain sitä kuluttamaan. (Gretschelin osallisuuden määritelmä, 2006.)”

Anu Gretshel heittää mietittäväksi samassa viestissään, että pulma ei välttämättä ole nuorten osallistumishalukkuudessa, vaan jäyhässä aikuisten johtamassa hallintokulttuurissa:

Oman kokemukseni mukaan linja-autonpysäkin penkillä kesän nuokkuneet äänettömät ja kädettömät nuoret (”nuorisotalokin oli kiinni”) kiinnostuivat nuorisotalon remppaamisesta ja rakentamaan grillikatoksen uimarannalle (kuorivat jopa tukit itse) kun heitä innostettiin ja aktivoitiin kädestä pitäen luovilla menetelmillä. Innostaminen, aktivointi ja hankkeiden rakentaminen vaan vei kuntaorganisaation nuoriso- ja liikunta- sekä rakennustoimet hengähdyksiin: vei voimat ja resurssit ja kun seuraava kesä tuli, niin nuoret kysyivät, että mitäs nyt rakennetaan ja kukaan ei enää vastannut (väitöskirjan yksi case Gretschel 2002.)

Ja lopuksi

Miksi ei kunnolla ja kaikella vakavuudella paneuduttaisi mahdollisuuteen organisoida nettiäänestäminen valtakunnallisissa vaaleissa? Ja edellä ehdotin äänioikeuden ikärajaksi 16 vuotta.


Tommi Hoikkala